sunnuntai 17. toukokuuta 2015

Isoja ja pieniä tyttöjä

Onnentyttö on se,
joka kulkee orvokintuiketta silmissään
ja ruohoa hiuksissaan.
Hän tahtoo pienen siemenen
ja kupillisen multaa,
tuhatkertaa mieluummin,
kuin ison kassin kultaa.
 

Minun iso-pieni tyttöseni pääsi synttärilahjanaan tädiltään vierailemaan eräällä aiemmin meille vieraalla tallilla, vaihtelua normaaliin "valmennuspuurtamiseen". Tämä tyttö se ei  taida juuri muuta elämältä kaivata, kun saada elää hevostytön elämää ♥ Toivottavasti unelmat käy toteen jatkossakin!

Viikonloppukin meni taas hevostellessa ja niin menee seuraava viikonloppukin. Mummolle ja ukille kiitos sponsoroinnista taas, tämä on kyllä rahaa nielevä harrastus. Mutta hyvä sellainen :) Säännöllistä liikuntaa, tiivis talliystäväpiiri, kivat ja kannustavat valmentajat ja siinä samalla vastuun oppimista, itsensä haastamista, onnistumisia ja epäonnistumisia, kaikki yhtä kasvattavia.


 
Meillä kävi kylässä söpöliini kummityttöni Siiri 1 v :) Miehen kanssa ihasteltiin tomerasti konttaavaa ja seisomaan nousevaa pikkuneitiä ja hieman hämmentyneenä mietittiin, että kohta meidänkin sylissämme on taas tuollainen pienenpieni murunen, yhtä aikaa niin jännittävää ja ihanaa, tuntuu melkein liian hyvältä ollakseen totta.



Villis ja hänen ystävänsä olivat keränneet tällaisen kokoelman kukkasia ("Äiti - me tarvitaan maljakoita!"), joille antoivat nimen jokaiselle :) Kivan keväisiä väripilkkkuja, ulkona kun on viime päivinä tuntunut lähinnä masentavan lokakuiselta nuo näkymät.


Jokaisena päivänä tunnen suurta kiitollisuutta niin tytöstäni kuin pojastani (ja mikä onni, että olen saanut molemmat!) sekä tästä uudesta tulokkaasta ja siitä, että saan jäädä vuodeksi kotiin olemaan kaiken aikaa läsnä kaikille kolmelle muruselleni - ei enää töihin lähtöä anivarhain, kun lapset vielä nukkuvat, vaan ehdin keittää kouluunlähtijöille aamupuuron (jota Villis rakastaa) ja olla sanomassa heipat ja antamassa halit Kirpulle, jonka ei sen takia enää tarvitse nousta kukonlaulun aikaan (meidän aamutraditio on "heippahalit" ja sitten minun pitää aina muistaa vilkuttaa ikkunasta, kun lähdemme miehen kanssa töihin - ne aamut, kun lapset ovat isällään, tuntuukin vähän ankeilta, kun ei ole ketään vilkuttamassa ikkunassa. Ihana, että vielä Kirppukin kaipaa niin läheisyyttä -  murrosikäisenä ei varmaan äitiä halita ensimmäisenä aamulla ja viimeisenä illalla. Nautin siis niin kauan kun voin!

Vaikka pidän paljon työstäni, osaan kyllä nauttia kotona olostakin ja siitä, että saan pitää huolta pienestä valtakunnastani ja pitää kodin siistinä ja viihtyisänä, leipoa ja laittaa ruokaa, sisustaa ja keksiä kaikkea pientä nättiä ilokseni ja ehkä muidenkin iloksi ja olla läsnä lapsille, silloin kun he seuraani tai apuani kaipaavat. Minulle riittää arkiset askareet, en oikeastaan kaipaa mitään suuria haasteita ja vastuita - olen niitä jo saanut kokea. Jos rahatilanne olisi toinen, voisin mielläni jäädä kotiin pidemmäksikin aikaa. Isommat lapset elävät tietysti jo omaa elämäänsä, omine kavereineen, harrastuksineen ja menoineen, käyvät vain kotona tankkaamassa ruokaa ja rakkautta ja katoavat taas elämään omaa nuorta elämäänsä. Niin sen pitää ollakin. Tunnen samaan aikaan ylpeyttä ja haikeutta. Minä en ole enää heidän maailmansa napa, olen enemmäkin se sivutuki, jota kaivataan, jos joku homma menee pieleen tai apua muuten kaivataan (Äiti, myöhästyin bussista -Äiti, en löydä pipoa - Äiti, huomenna piti olla kouluun  ne lenkkarit - Äiti, mitä ruokaa, mulla on kauhee nälkä  - Äiti, muistitko ilmoittaa minut kisoihin jne) Aika lailla kaksin me siis miehen kanssa nyt kotona saadaan olla, puuhailla omiemme, istua sylityksin vaikka ja katsoa telkkaria - kohta se arki taas muuttuu ja pyörä kääntyy oikeastaan ympäri, lapsiperheen elämä alkaa taas ihan alusta :) Hyvä niinkin ♥ Sitten taas noin 12 vuoden päästä ihmetellään, että miten se meidän pieni prinsessa kasvoi jo noin isoksi ja että ei sitä enää kotona juuri näy...

Jokainen päivä tätä elämää on lahja.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti