Uusi ajanjakso alkaa

Minun elämässäni on viime kuukausien aikana tapahtunut suuria muutoksia.  Päädyimme eroamaan alkuvuodesta lasteni isän kanssa, päättämään pitkään kaverillisena jatkuneen yhteiselon, hyvissä väleissä kuitenkin. Asiaa olin jo päässäni käsitellyt itse kauan ja oli ehditty jo välissä olemaankin erossa ja elämään omaa elämäämme. Lasten takia päätimme tuolloin jatkaa kavereina saman katon alla, mutta vuosien myötä aloin itse ainakin kaivata enemmän. Parisuhdetta, rakkautta, läheisyyttä. Kaverisuhteessakin oli tietenkin pääasiassa kivaa elää, mutta pidemmän päälle se ei enää kantanut ja kun lapsetkin alkoi olla isompia ja eivät niin kiinni meissä vanhemmissa.

Tunnen edelleen välillä suurta surua ja haikeutta, epäonnistumisen tunnettakin  ja toisaalta valtavaa kiitollisuutta siitä, mitä hänen kanssaan olen saanut ja kokenut, eritoten tietysti kahdesta ihanasta lapsestamme. Tulee päiviä, jolloin vain itkettää. Niitä tulee vielä varmaan kauan. Ja tulee päiviä, jolloin asia tuntuu ihan hyvältä ja helpottavalta. Tätä kai se on, kriisin läpikäyminen. Aika parantaa... kun vaan jaksaa säilyttää uskon tulevaan ja muistaa iloita jokaisesta pienestä ihanasta asiasta mitä maailma kuitenkin on tulvillaan. Kesäsateesta, aamukasteesta, tuoksuvista kukista, iloisena häntää heiluttavista koirista, halailevista lapsukaisista, aamukahvista uudessa kauniissa kupissa...

Nyt haluan aloittaa bloginkin puhtaalta pöydältä. Jään asumaan talooni, jonka nimeän Vihervaaraksi (mihinkäs minä rakkaudestani L.M. Montgomerya kohtaan pääsisin). Ukkini jää asumaan myös Vihervaaraan ja lapset asuvat sekä minun luonani että isänsä luona, kotiemme välimatka on vain noin 500 metriä :) Olen siitä onnellinen, että me on pystytty hoitamaan tämä ero näin. Siitäkin olen ylpeä ja kiitollinen toiselle osapuolelle. Lasten kuuluu saada olla läsnä molempien vanhempien elämässä. Ja myös kääntäen, molempien vanhempien kuuluu olla läsnä lastensa elämässä. Vanhemmuus ei katoa mihinkään, vaikka asutaan eri kodeissa.

Olen myös tutustunut paremmin ihmiseen, jonka olen tuntenut jo pidemmän aikaa. Molemmilla on tunne että tästä voi tulla jotakin :) Emme kumpikaan edes haaveile mistään uudesta ja ihmeellisestä elämästä. Haaveilemme siitä, että saamme elää ihan tavallista arkea yhdessä, tehdä töitä yhdessä, laitella kotia kauniiksi, tehdä pitkiä lenkkejä, lämmittää saunaa, tehdä puuhommia jne. Ehkä kaiken avain on se, että me molemmat ajattelemme, että näitä asioita on nimenomaan kivaa tehdä yhdessä. Meillä on samanlainen rytmi ja samanlainen "aktiivisuustaso".  Toista autetaan, missä osataan. Ehkä yhteiselosta tulee vielä pian tottakin :)

Valoisin mielin kohti uutta ajanjaksoa siis, kasvavan kuun aikaan...